Nykynuorisosta moni listaa unelma-ammatikseen työn sosiaalisen median parissa. Kun olen 38-vuotiaana boomerina saanut koneliikkeestä työn, jossa tarkoitus on tuottaa materiaalia internetin ihmeelliseen ulottuvuuteen, moni nuori voisi hulahtaa kateudesta vihreäksi. ”Ei oo reilua, eihän tuo mummeli tiedä edes mitä tarkoittaa slay!”
Asia ei ole kulkaas nuoret ja vanhat aivan niin yksinkertainen. Kun perinteikäs koneliike vahvistaa markkinointitiimiään henkilöllä, joka on innokas somettaja, jokainen firman työntekijä ei varsinaisesti kilpaile siitä, kuka saa pitää ekana MyDayn ja kuka saa eniten ruutuaikaa. Sen sijaan varaosapuolen henkilöstö on todennäköisesti kaivanut tiskin alle salakäytävän, johon syöksyvät somevastaavan äänen kuultuaan tai vaistottuaan, että se saattaa lähestyä. Somevastaavaa pakenevaa konemyyjää nopeampaa yksilöä on vaikea löytää. Jäipä myymälän lattiaan rannut yhden videolle kuvattavaa myymäläesittelyä sutilähdöillä paenneen kengistä.
”Palsuissa ja brainstormingeissa” eri sukupolvien kuiluun voi syöksyä ihan todenteolla. Siellä on sovittu, että jos käyttää liian vaikeita termejä , joihin lasketaan esim: feed, reels, story, syöte tai shorts, saa kouluun hiihtäneeltä sukupolvelta perinteikkäästi karttakepillä kynsille. Siinä oppii nopeasti olemaan kieli keskellä suuta ja puhumaan internetistä, instagrammista ja Fasebuukista selkosuomella.
Mutta tiedättekö, tässä se paras potentiaali piilee. Kun nämä perinteikkäät vekkulit, joita ei ruudun eteen saa pikkupakollakaan, saa joskus pilkahtamaan esille, syntyy sellaista materiaalia, jossa ei tarvi arvailla, että kuinka paljon on teeskentelyä. Nämä kun ei osaa teeskennellä. Nämä ovat vaan, ja sellaista materiaalia on somessa aivan liian vähän. Canvaa ja tekoälyä oppii käyttämään nopeasti, mutta sille sisällölle oppii turtumaan yhtä nopeasti. Minun tehtäväni on siis kirjoittaa ja kuvata sitä, mitä täällä luonnostaan tällä porukalla syntyy.
Oikealta ammatiltani olen maanviljelijä. Kotitilani kylvöjä olen tehnyt noin 13 vuotta, virallisesti vuodesta 2012. Samalla kun tämä on maailman paras ammatti, on tämä ollut myös sen sorttinen kasvupolku, jolle mikään maisteriohjelma tai kurssikokonaisuus ei vedä vertoja. Olenkin sanonut, että työurani on ollut paljon epämukavuusalueella kekkuloimista, kun olen opetellut alkeista kaiken.
Työn parhaita hetkiä on hetket pellolla: Traktorissa jollakin hyvällä lohkolla, jossa hommat etenee ja koneet on kunnossa. Luonto näkyy ikkunasta, karkkia on runsaasti eväänä ja kuulokkeista voi kuunnella äänikirjaa tai jutella puhelimessa muiden pelloilla painattavien kanssa. Tässä työssä työnjälki on konkreettista: Kun kaura ja nurmi lähtee kasvuun, tekemisensä näkee ihan oikeasti. Myös yhteys luontoon ja yhteistyö luonnon kanssa on semmoinen asia, joka tekee ihmiselle yksinkertaisesti hyvää.
Kirjoitin aikanaan Suomen luetuinta maatalousblogia nimeltään Viranomaisen valvoma. Se oli inspiroivaa aikaa, koska säännöllisen epäsäännöllisesti päähäni puskee otollisissa olosuhteissa tekstiä, jonka usein voi jopa julkaista, jos nauraa ainakin itselleen, eikä turhia kursaile itsekritiikin kourissa. Nyt tarinat vihdoin muutaman vuoden tauon jälkeen jatkuu täällä Maijan konetallissa.
